Raskas vuosi alkaa olemaan loppu. Toivottavasti ensi vuonna on mukavampi vuosi. Tännekään ei oikein ole jaksanut kirjoitella. Joulumielikin on täysin kateissa. Vuoteen on kuulunut ongelmat teini-ikäisen kanssa, oma burnout jne.

Viime viikon lauantai oli tämän astisen elämäni raskain päivä. Saattelimme haudan lepoon rakkaan mummoni. Onneksi hyvät muistot kuitenkin jäivät. Tähän asti en ole jotenkin osannut surra. Tai olen, kyllä rintakehässä on koko ajan tuntunut puristava tunne. Mutta kyyneleet ovat olleen poissa. Hautajaisissa kyllä itkin vähän. Nyt viimeiset pari päivää ovat olleet yhtä kyynelmerta.

Aamun aloitin koristelemalla joulukuusen. Meillä ei kissan ja koiran takia ole ollut kuusta moneen vuoteen. Nyt ostettiin sellainen ihan pieni. Ja kyllähän se sitä joulutunnelmaa tuo. Mutta saman tien se myös toi nuhan. Olen aikaisemminkin huomannut, että taidan olla kuuselle vähän allerginen. Kissan ja koiran kanssa suoritin koristelun. Mies on vielä nukkumassa, poika isällään ja tytär ainakin toistaiseksi vielä riiustelemassa.

Kohta pitäisi ryhtyä riisipuuron keittoon. Pukin kuumaa linjaa olen tässä aamun mittaan toisella korvalla kuunnellut. Ehkä se joulumieli alkaa hiljaalleen löytymään. Kuusenalus on täynnä lahjoja.

Sairastin tuossa syksyn alussa burnoutin. Sen jälkeen on ollut pakko laittaa elämää vähän kuntoon. Jättää työstressi ja yleensäkin työasiat työpaikalle. Sen lisäksi olen monen monen (lue 16 vuotta) vuoden tauon jälkeen aloittanut myös hoitajan työt. Käyn silloin tällöin tekemässä keikkaa viereisessä vanhusten talossa. Harmittaa vaan, etten ennättänyt kertoa mummolle keikkailustani. Muistan kuinka iloinen mummo aikoinaan oli kun valmistuin perushoitajaksi. Mummon toiveena olisi aikoinaan ollut sairaanhoitajaksi valmistuminen, mutta se jäi kuitenkin vaan haaveeksi.